Katoavaista

Mä mietin paljon ja spekuloin päässäni monia asioita, joita en haluaisi tapahtuvan. En voi sille mitään, niin vaan käy. Joskus on ihan hyvä käydä läpi asioita, vaikka ne ei olisi vielä edes tapahtunut. Kuolema on yksi niistä asioista, synkkä, mutta tiukasti kiinni minussa.

Olen todella herkkä ihminen ja minulta riittää myötätuntoa jopa pienille kiville, kirjaimellisesti. En tiedä mistä tämä myötätunto tulee, porukat ei ainakaan näytä tunteitaan herkästi, minut saa itkemään todella helposti. Tähän herkkyyteen voi liittyä kuolema, olen kokenut sitä ihan tarpeeksi. 16 vuoden aikana olen ollut yli 20 hautajaisissa, kuolema on muokannut minua.

Olen menettänyt läheisiä ihmisiä ja isovanhempani nuorena, joten en muista heistä paljoa. Ja se harmittaa, koska olisin halunnut tutustua heihin ja sukuuni paremmin. Mutta heitä ei saa enää takaisin. Kuolema on epäreilua. Jokaiselle on aikansa, olipa se kuinka lyhyt tai pitkä tahansa.

Eniten surettaa silloin, kun nuori lähtee ennen aikojaan. Kuuntelin yhtä kappaletta, jonka takia sitten nyt kirjotan. Se on koskettava, tositapahtumista kertova. Melkein aina itken kun kuulen tämän. Kuolema on epäreilu, siitä ei pääse mihinkään. Helpompi se on ymmärtää, jos se tapahtuu vanhukselle joka on sen hyväksynyt ja onnellisen elämän elänyt. En väitä että se olisi helppoa silloin, ei tietenkään. Se ei ole koskaan helppoa.

Toivon, että voisimme muistaa aina rakkaamme, jotka olemme menettäneet. Ikävä ja kipu ei koskaan katoa, vaan muuttavat muotoaan.